Funtsittavaa logo 512x512

Mediavirus

Kirjoittaja: Jukka Ojala

Kirjahyllyllä taas kaivelemassa

Lukiessani Douglas Rushkoff:in kirjaa ”Media Virus!” vastaan tuli termi ”simulacrum”, mistä välittömästi tiesin että tästä opuksesta tulee enemmänkin sanottavaa tänne blogin suuntaan. Aatteita olen jo verrannut viruksiin ja Rushkoff puhuu hyvin pitkälti samasta asiasta – meemeistä, joita mediassa leviää. Alunperin meemi tarkoitti ideaa, käyttäytymistä tai tyyliä jota ihmiset sitten kopioivat ja imitoivat. Toisin sanoen, eri termi ”strategioille” kuin myös ”stereotyypeille”. Olisi näillä termeillä varmaan jotain eroavaisuuksiakin, mutta en ole ainakaan vielä perehtynyt niin tarkasti meemeihin, että osaisin kertoa mitä ne ovat. Mutta asiaan…

Kirja on raapusteltu 90-luvun puolen välin tienoilla, minkä vuoksi netti on vielä hyvin pienessä osassa siinä kirjassa. Nykypäivänä meemiksi taidetaan lähes poikkeuksetta tunnistaa sosiaalisessa mediassa leviävät kuvat lyhyillä teksteillä varustettuina. Niitä kuvia sitten kyllä kopioidaan ja imitoidaan, mutta niiden taustalla ei usein ole mikään niin suuri aate tai ideologia. Tai niin voisi ainakin luulla, koska syvällistä sanomaa niistä ei usein kyllä löydä etsimälläkään. Mutta juuri tämä tekeekin niistä niitä ”pelottavia” mediaviruksia. Kuva + pätkä tekstiä, sekunnissa koko sanoma takaraivoon saakka! Onnistuiko virus tarttumaan ja aiheuttiko se vain oireettoman levittäjän (joku, joka jakaa kuvan mutta muutoin unohtaa asian) vaiko kenties oikean taudinkantajan (levittää ja vielä liittää sen meemin osaksi omaa uskosmusjärjestelmäänsä)?! Ei ole ihme, että virallisen tarinan kannattajat puhuvat ”rokottamisesta disinformaatiota vastaan” omissa esityksissään?

Mikä tahansa mediavirus voi olla päältä yhtä ja sisältä aivan toista. Otetaan esimerkiksi parodiat poliitikoista. Päältä ne ovat vain hassuja pilailuja, mutta syvemmällä sielä sanomassa voi olla niin paljon muutakin – ehkä kyseessä on koko järjestelmän kyseenalaistaminen? Mediaviruksen leviämisen kannalta sen on oltava riittävän shokeeraava (joko suututtava tai huvittava) että se lähtee kunnolla laukalle. Toki koskaan ei voi varmasti tietää mikä sanoma ottaa tuulta purjeisiinsa, mutta kun tekee sata eri meemiä niin kyllä niistä aina osa pääsee vauhtiin – jos ne ovat riittävän hyviä. Kauneus on tietysti katsojan silmissä, joten rujoinkin meemi voi tartuttaa suuren joukon ihmisiä siinä kun ammattilaisten ison budjetin viritelmät aiheuttavat vaan ”meh”-reaktion.

Mediasimulacra

Koko mediakenttä, kaikki mitä jokaisesta median tuutista pukkaa, luo yhdessä oman todellisuutensa – simulacra, kopio kaikesta niistä median omista tuotoksista muodostaen kokonaisuuden jolla ei todellisuuden kanssa ole monessa kohtaa mitään tekemistä. Tämä mediasimulacra on kaikkien ulottuvilla ja jokainen voi siitä ottaa haluamansa mukaan siihen omana todellisuuteensa. Media itsessään on hyvin tarkka siitä, että vain ne ”oikeat” toimijat saavat lisätä omaa materiaaliaan tähän kokonaisuuteen, koska pahasti ristiriitaiset virukset voisivat sotkea koko tarinan. Mielenkiintoinen havainto, jonka Rushkoff kirjassaan tekee, on kuitenkin se tapa jolla mediaan vielä 90-luvulla pääsi runsaasti ”vastakulttuurin” materiaalia mukaan.

Yksi jos toinenkin tänäpäivänä hyvin kyseenalainen ohjelma oli sielä Musiikkitelevision (MTV) alkuaikoina vielä ihan kaikkien nähtävillä. Usein huumorin viittaan piiloutuneena, moni ohjelma kykeni lisäämään siihen mediasimulacraan paljon vastakulttuurien ajatuksia. Simpsonit olisi tästä yksi parhaita esimerkkejä, ainakin vielä 90-luvulla – myöhempää (2000-) tuotantoa en ole itse enää juurikaan seurannut. Eri vastakulttuurit pyrkivätkin sisällyttämään omia ajatuksiaan meemeinä ja mediaviruksina valtavirtaan ja he siinä osin onnistuivatkin. Mediakenttä olikin vielä 90-luvulla jonkin sortin villi länsi, jossa kuka tahansa saattoi luoda mediaviruksen ja saada sen leviämään jopa valtaväestöön saakka.

Materiaalia myös kopioitiin ja käytettiin aivan surutta omissa julkaisuissa, esimerkiksi ”Zine”-muodossa (pieni omakustannejulkaisu), koska kukaan ei lähtenyt vaatimaan tekijänoikeuspalkkioita tusinasta kopiokoneella tehdystä lehdestä. Zinet olivat Ruskoffin kirjassa vain yksi esimerkki niistä lukemattomista eri tavoista, joilla sitä vastakulttuuria kyettiin levittämään. Ja netin räjähdysmäisen kasvun kynnyksellä vain taivas tuntui olevan rajana sille, miten laajalle tavan tallajan luoma mediavirus saattaisi levitä ja jättää jälkensä koko yhteiskuntaan. Vallanpitäjät siis vaviskoon, kansalla oli keino vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa – mediavirukset!

Eipäs nyt hätäillä…

Se ilo nimittäin ei kauaa kestänyt. Yksi toisensa jälkeen vallanpitäjät keksivät miten ne väärät mediavirukset kitketään pois siitä mediasimulacrasta, jonka he itse tahtovat. Pari vuosikymmentä siihen meni, mutta nyt vuonna 2020 voidaan sanoa että vallanpitäjien virustorjunta mediakentällä on melkoisen tehokas. Kyllä, meemi toisensa jälkeen nousee yleisön tietoisuuteen ja sille nauretaan tai manataan, mutta samalla se meemin tekijä saatetaan varjobännätä lähes kokonaan tai tili katoaa alta. Ja kun maailmassa on sen miljoona eri asiaa päin persiitä, ei sitä yhtä yksittäistä mediavirusta kyetä hyödyntämään enää siinä mittakaavassa, että se leviäisi valtavirtaan saakka.

Toki poikkeuksiakin on – virus joka levisi aina valtavirtaan saakka: QAnon. Oli koko liikkeestä mitä mieltä tahansa, sen yhtäläisyydet Steve Jacksonin (GURPS:in kehittäjä) ”Illuminati” ja ”Cyberpunk” oikeusjutussa salaista palvelua vastaan ovat hämmästyttäviä, ainakin omasta mielestäni. Sielä takana oli siis kryptisiä viestejä BBS alustoilla, joita sitten vissiinkin seurattiin kuin leivänmurusia ikään. Cyberpunk ja illuminati olivat siis roolipelejä, joille luotiin oma simulacra jota ihmiset kykenivät seuraamaan. Puhdas sattuma, vaiko vanhasta opittu (kantapään kautta) keino saada ihmiset mukaan siihen itseohjattuun simulacrumiin? Mene ja tiedä, itsellä se pisti silmään…

Mutta vielä QAnoneista – koko ilmiö on niitä harvoja nykypäivänä leviäviä mediaviruksia jotka ainakin esittävät olevansa osa vastakulttuuria. Mitä sielä pinnan alla tapahtuu, sen vain aika näyttää. Vaikka Rushkoffin kirja onkin jo 25 vuotta vanha, voidaan sieltä kuitenkin ammentaa oppeja nykypäivään ja siihen, kuinka sinne valtavirtaan voidaan yrittää ujuttaa niitä omia meemejään. Suosittelenkin kaivelemaan kyseisen opuksen ja lukaisemaan ainakin osittain läpi jos mielesi tekee päästä oikeasti vaikuttamaan siihen mediasimulacraan, josta kulttuurimme sitten osin muodostuu. Oma virukseni onkin viittä vaille valmiina… pian, hyvin pian, jos kaikki menee putkeen. Siitä lisää jahka asia varmistuu. Toivottavasti.

Julkaistu alunperin Jukka Ojalan Funtsittavaa -blogissa.

Jaa artikkeli

Share on telegram
Share on whatsapp
Share on vk
Share on facebook
Share on twitter
Share on email
Share on print
Kirjoitukset

Kirjoitukset

Vieraskynäkirjoitukset.